Rakentamisessa käytettävien materiaalien, kiven ja puun, ympärillä pyörivä keskustelu on tuttua kaikille alalla toimiville. Materiaalien teknisiin ominaisuuksiin, ympäristövaikutuksiin ja muihin seikkoihin liittyvä debatti ei valitettavasti aina pohjaudu faktoihin. Tämä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä niin päättäjien, kuluttajien kuin rakentamisen parissa toimivien ammattiryhmienkin keskuudessa. Monet virheelliset käsitykset elävät tiukassa, kuten voi todeta arkkitehtitoimisto Soini&Horton sivuilla olevasta, arkkitehti Sami Horton kirjoittamasta puurakentamista käsittelevästä tuoreesta blogikirjoituksesta. Kirjoituksessa esitettyihin näkemyksiin on tarpeen ottaa kantaa, jotta pahimmilta harhaluuloilta saadaan katkaistua siivet.
Kirjoituksensa alkuun Horto toteaa puun olleen Suomessa aina perinteinen rakennusmateriaali. ”Aina” on paljon sanottu, vaikka puulla rakentamisessa toki pitkä historia onkin. Perinteisenä rakennusmateriaalina se ei kuitenkaan ole yksin: myös tiiltä on käytetty Suomessa jo ainakin 1000 vuotta sekä terästä ja betoniakin yli 150 vuotta. Sen sijaan monet nykypuurakentamisen tuotteet kuten CLT, LVL ja puukuitueristeet ovat olleet käytössä rakennusten elinkaaren mittakaavassa vasta kovin lyhyen ajan.
Kierrätettävyys
Perinteisten hirsitalojen kiitettävänä ominaisuutena mainitaan, että ne voitiin tarvittaessa purkaa ja rakentaa uudelleen hirsi kerrallaan. Nykypäivän hirsirakennusta tuskin kukaan siirtelee paikasta toiseen. Sitä paitsi toisin kuin ennen vanhaan, nykyajan rakennuksissa runko muodostaa vain melko pienen osan rakennuksesta. Siirrettäessä rakennus kaikki tämä muu materiaali menee yleensä pääosin hukkaan.
Horto käsittelee laajemminkin materiaalien kierrätettävyyteen liittyviä kysymyksiä korostaen jälleen puun erinomaisuutta. ”Kuten ennen hirsitalotkin, myös nykyiset modernit puurakennukset voidaan materiaalien osalta helposti purkaa ja lajitella ja käyttää puuaines osin uudelleen”, hän toteaa. Betonin kierrätettävyys sen sijaan on hänen mukaansa heikkoa. Näin räikeät virheväittämät vaativat ehdotonta oikaisua. Fakta on, että betonin kierrätysaste on 80 % ja teräksen yli 90 %. Puulle sen sijaan ei ole onnistuttu kehittämään yhtään käytännön kierrätyskohdetta, eli puun kierrätysaste on pyöreät 0 %. Puu on siis kaikista runkomateriaaleista nykyisin ylivoimaisesti heikoimmin kierrätettävissä.
Nostaessaan kirjoituksessaan esiin kivi- ja puurakennuksiin liitetyt mielikuvat Horto sortuu samalla ylläpitämään niistä muutamia, jotka joutaisivat jo romukoppaan: ”Monet 60- ja 70-luvun betonielementtirakennukset ovat jo tiensä päässä. Näitä mainostettiin aikanaan huoltovapaina. Jo opiskeluaikana rakennusopin tunnilla hoettu ’huoltovapaa on yhtä kuin korjauskelvoton’ näyttää pitävän paikkansa.” Kirjoittajan opiskeluajoista lienee vierähtänyt tovi, sillä tiedoissa on päivittämisen varaa. Tosiasiassa nykybetoni on kestävyydeltään aivan eri tuote kuin 1960-luvun ”lähiöbetoni”. Itse asiassa betoni on ainoa runko- ja julkisivumateriaali, jonka käyttöikä voidaan suunnitella halutun pituiseksi, vaikkapa 100 vuoden mittaiseksi. Arviot puurakenteiden käyttöiästä puolestaan perustuvat lähinnä kokemuksiin vanhoista rakennuksista, vaikka nykyisin käytössä olevat rakenteet ja rakennusten käyttötottumukset ovat tyystin toisenlaisia kuin ennen.
Ilmastovaikutukset
Horto ottaa kantaa myös rakennusmateriaalien ilmastovaikutuksiin – aiheeseen, josta syystäkin tänä päivänä paljon keskustellaan. Hänen mukaansa puulla on erinomaisia ominaisuuksia, joita maailma ja Suomi tällä hetkellä tarvitsevat. ”Vastuullisuus, hiilineutraalius, kiertotalous ja energian säästö ovat ajan kasvavia ilmiöitä, ja näiden merkitys suhteessa taloudellisuuteen kasvaa” – tästä on helppo olla samaa mieltä. Mutta onko puurakentaminen se ylivertainen ratkaisu, joka vie Suomen maaliin asetettujen hiilineutraaliustavoitteiden osalta?
Horto mainitsee puun eduksi materiaalitehokkuuden ja sen hiilijalanjäljen. ”Tässä puu on aivan ylivoimainen verrattuna esimerkiksi betoniin. VTT:n tutkimuksissa on todettu, että puutalon hiilijalanjälki on noin puolet pienempi kuin vastaavan betonirakennuksen (VTT 2017)”, Horto toteaa. Totuus on tuskin näin yksinkertainen, sillä myös aivan toisenlaisia tutkimustuloksia löytyy (mm. Sitra selvitys 63 2012, Kilpailu Suomen ilmastoystävällisimmästä kerrostalosta 2013, SP Rapport 2015:70). Näiden mukaan puukerrostalon ja betonikerrostalon elinkaaren hiilijalanjäljet ovat olleet käytännössä yhtä suuret tai betonikerrostalo on ollut jopa vähähiilisempi vaihtoehto.
”Betoni on erinomainen materiaali, eikä sitä voi kokonaan korvata, mutta puun lisääntyvä käyttö ympäristömielessä on tervetullutta. Täysin tarkkoja mittareita näiden laskemiseen ei vielä monien muuttujien takia ole, mutta suuntaa-antavana tietona voidaan varmasti todeta, että puu on vastuullinen ja ympäristöystävällinen valinta”, kirjoittaja toteaa. Vastuullinen ja ympäristöystävällinen ovat molemmat niin tulkinnanvaraisia ilmaisuja, että niitä ei ole faktapohjaisesti mahdollista liittää mihinkään materiaaliin sinänsä. Mistä tahansa materiaalista, myös puusta, voi rakentaa hyvin vastuuttomasti ja ympäristöä kuormittavasti. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa syöpävaarallisen kreosootin hyödyntäminen puisten ratapölkkyjen lahontorjunnassa. Lisäksi vaikkapa jo se, että rakennuksen käyttöikä jää lyhyeksi, materiaalista riippumatta, kuormittaa ympäristöä huomattavan paljon.
Valmistuksen päästöt
”Puu sitoo hiiltä rakenteeseen ja nyrkkisääntönä on, että tonni puuta sitoo noin tonnin hiiltä”, Horto kirjoittaa ja toteaa hiilen olevan tällöin rakennuksen rakenteessa ja julkisivussa sidottuna 100-200 vuotta. Kun tarkastellaan tätä ”hiilitasetta” yhteiskunnan näkövinkkelistä, todellisuus näyttäytyy kovin erilaisena: Teollisuus käyttää Suomessa varovaisen arvion mukaan metsäperäistä biomassaa noin 80 miljoonaa kiintokuutiota (Mkm3) vuodessa. Siitä vain hieman yli 10 Mkm3 päätyy sahatavaraksi ja siitä arviolta puolet pitkäaikaiseen käyttöön. Kaikki loppu yli 70 Mkm3 päätyy hiilidioksidiksi joko energiapuuna, tuotantoprosessin yhteydessä poltettuna tai sellupohjaisten tuotteiden palaessa tai maatuessa melko lyhyen käyttöiän jälkeen. Eli poistamalla metsästä 80 miljoonan hiilidioksiditonnin (Mt) edestä hiilivarastoa saadaan aikaan vain n. 5 Mt hiilivarastoa rakennuksiin. Vapautuvan hiilen sanotaan sitoutuvan takaisin metsään, ja näin tapahtuukin, mutta siihen kuluu aikaa 50-100 vuotta. On hyvin epätodennäköistä, että puu tulisi kerrostalon julkisivuissa saavuttamaan edes lähellekään 50 vuoden käyttöikää.
Mitä tulee betonin sideaineena käytettävän sementin tuottamisen maailmalla aiheuttamiin kasvihuonepäästöihin, jotka Horto niin ikään nostaa esiin, olisi rehellistä mainita, että syynä suuriin päästölukemiin ei suinkaan ole rakentaminen Suomessa vaan Kiinassa. Suomessa sementin valmistaminen tuottaa tällä haavaa vain 1,6 % kasvihuonepäästöistä ja tämäkin osuus on laskussa. Jos Suomen koko kerrostalotuotanto muutettaisiin ”yön yli” puurakenteiseksi, Suomen kasvihuonekaasupäästöt pienenisivät noin 0,5 %. Samalla menetettäisiin mm. kivirakennusten muuntojoustavuus ja vikasietoisuus sekä vähäinen huollon tarve.
Työllisyys
Puun hyötyjä listatessaan Horto nostaa esiin puun käytön työllistävät vaikutukset Suomessa. Hän viittaa PTT:n selvitykseen vuodelta 2012, jonka mukaan puun laajamittainen käyttö rakentamisessa voi lisätä kansantalouden kokonaistuotosta arviolta 1 miljardin edestä. Liekö kyseessä sama PTT:n selvitys (nro 239), jossa on todettu, että massiivinenkaan puun markkinaosuuden kasvaminen ei lisäisi juurikaan työpaikkoja Suomessa. Se ei myöskään muuttaisi työpaikkojen alueellista jakautumaa, koska esimerkiksi betoniteollisuuden työpaikat sijaitsevat valtaosin ns. maakunnissa jo nyt.
Rakennetekniikka
Horto mainitsee puun olevan materiaalina kevyt ja sen vaikutusten perustuksiin olevan merkittävät. Tähän väliin jälleen faktaa: stabiliteettisyistä monet puiset kerrostalot tarvitsevat itse asiassa betonitaloa järeämmät perustukset. Kuten Horto itsekin toteaa, puurakenteet ja -julkisivut vaativat vielä paljon lisätutkimusta ja viranomaismääräysten täsmentämistä. Kun on seurannut puurakentamiskohteita, näyttää kehittämistä todella olevan vielä paljon.
Horto viittaa vielä aiemmin mainitsemaansa VTT:n tutkimukseen, jossa todetaan puurakentamisen olevan ekologinen teko. Voi vain hämmästellä VTT:n kannanottoa, koska jo varsin alkeellisella osaamisella ymmärtää, että ekologisuus ei ole materiaalitason kysymys laisinkaan. Blogikirjoituksensa päätteeksi Horto lainaa samaisessa VTT:n artikkelissa esitettyä kannanottoa suunnitteluun: ”Arkkitehti on paljon vartijana, koska hänen pöydällään päätetään, tuleeko rakennuksesta hiilitehokas”.
Näiden paljon vartijana toimivien kohdalla soisi, että he välttäisivät rakennusmateriaaleja koskevan mielipiteensä lukitsemista yksittäisen tutkimuksen perusteella tai ideologisista syistä ja sen sijaan tutustuisivat laajalti eri tutkimushankkeiden tuloksiin, joissa on myös paljon ristiriitoja. Niiden pohjalta voi sitten alkaa pohtia laajemmin, mikä mahtaa olla lopullinen totuus. Kokonaisarvioon olisi hyvä ottaa mukaan myös se, miten paljon rakennuksen tuleva omistaja ja käyttäjät arvostavat kivirakennusten hyvää vikasietoisuutta, pitkää käyttöikää ja vähäistä huollon tarvetta sekä yksinkertaisia ja koeteltuja rakenneratkaisuja.
