Suomi on monessa suhteessa ilmastopolitiikan edelläkävijä esimerkiksi rakennusteollisuuden onnistuttua vähentämään merkittävästi päästöjä, mutta tuoreessa sinivalkoisessa keskustelussa on kuultu myös erikoisia kaikuja. Hallitus on metsien hiilinieluista kysyttäessä tiukasti lukinnut itsensä nykyisen linjan taakse. Hakkuita on halu kasvattaa, vaikka esimerkiksi kansallinen huippututkijoiden ilmastopaneeli on jo aiemmin tämän kestävyyden kyseenalaistanut.
Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner puolestaan haluaisi rakentaa lisää puuinfrastruktuuria, kuten siltoja Suomeen. Tämän hyvin alkiolaisen tavoitteen puolustukseksi olisi Liikenneinfrastruktuurin puurakentamisohjelman mukaan sallittava Euroopan unionin tasolla kreosootin käyttömahdollisuudet, jotta ”rata- ja vaihdepölkkyjen rakentamisessa voidaan käyttää puuta jatkossakin”.
Tukesia lainaten, ”kreosootti koostuu sadoista orgaanisista yhdisteistä, joista suuri osa on ympäristölle tai terveydelle vaarallisia”. Suoraan ja kaunistelematta todeten Suomi siis edustaa keskustelussa vanhakantaista ja ympäristölle haitallista näkökantaa. Kummallista kyllä, biotalouden kohdalla niin vahvasti puheessa elävät arvot kestävyydestä eivät tätä keskustelua näytä koskevan.
Suomi näyttää nyt perinteisestä mallioppilaan roolista poiketen asemoivan itseään takarivin häiriköksi. Olemme luomassa omia sääntöjä, jotka kansalliset rajat ylittävän ilmastopolitiikan tavoitteiden sijaan ajavat tiukasti kansallisen ja jopa ideologisen etupolitiikan tavoitteita. Sekä metsäpolitiikan yhteensovitus ilmastopolitiikkaan että esimerkiksi kreosootin kaltaisten haitallisten aineiden vastustaminen, edellyttäisivätkin nyt metsän näkemistä puilta.
