Suomen Kuvalehti julkaisi tutkija Antti Majavan artikkelin Suomen ilmastopolitiikasta. Tutkijan näkemys noudattelee olemassa olevaa valtavirtaa: hallituksen vahvasti puun lisäkäyttöön nojaava politiikka ei ole kansainvälisten sitoumustemme tai ilmaston edun mukaista. Arvio on jopa jäätävä: ”Jos valtio keskittyy päästöjen vähentämisen ja nielujen maksimoimisen sijaan kansainvälisen ilmastopolitiikan torpedoimiseen, olisi sanottava ääneen, että toivotamme tervetulleeksi 3–4 asteen globaalin ja Suomen tasolla jopa seitsemän asteen lämpenemisen.”
Suomalainen tiedeyhteisö on varsin yksimielinen siitä, että suunnitelmat lisätä tuntuvasti metsien käyttöä kasvattaisivat Suomen kasvihuonekaasupäästöjä lähivuosikymmeninä ja lisäksi uhkaisivat metsäluonnon monimuotoisuutta. Kestävän kehitykseen vaatimuksiin on toki jo myös reagoitu. Teollisuus on syntyneen pakon edessä kehittänyt sellunkeiton, kartongin ja paperinvalmistuksen sekä puunpolton rinnalle – tai hyväksymisen takeeksi – myös pitkäikäisempää käyttöä puulle. Ajankohtainen keskustelu osuu ideologiaan ankkuroidun politiikan ja tutkitun tiedon suhteen ytimeen.
Rakentamisessa asetelma kiteytyy kysymykseen rakennusmateriaaleista. Biotalouden helmoissa puurakentamista suositaan tällä hallituskaudella rajusti suhteessa muihin rakennusmateriaaleihin. Tätä ideologiaa ei tutkijakriitikkojen tavoin ole kyennyt horjuttamaan edes se fakta, että yhden sahatavarakuution tuottaminen edellyttää noin 7 biomassakuution ottamista metsästä. Mihin loput 6 kuutiota siis menee? Polttoon joko harvennushakkuiden tai muun korjuun yhteydessä, sellun tai energian tuotannossa, tai viimeistään kun sellupohjaiset tuotteet muutetaan energiaksi. Tältä pohjalta voi toki olla, että puusta kannattaisi sen ilmastoa huomattavasti kuormittavan polttamisen sijaan tehdä rakennus.
Mutta rakennuskäyttöön voi päätyä vain joka seitsemäs biomassakuutio, jos joka ainoa sahatavaramotti käytetään rakentamiseen. Mutta kannattaako rakennus todella ympäristösyillä perustellen tehdä puusta? Turhia kiertelemätön vastaus on ei. Kun tarkastelussa huomioidaan esimerkiksi rakennuksen pitkä elinkaari ja huoltovapaus, niin rakennusmateriaalilla ei ole rakennuksen ympäristövaikutuksiin juurikaan vaikutusta. Tästä syystä valinnat pitäisi tehdä haluttujen tavoitteiden suhteen, ei keinojen. Tutkittu tieto siis haastaa tässäkin ideologisen ”biotalouden siltarumpupolitiikan”.
Biotalouden julkisen argumentaation kyseenalaistava keskustelu on erittäin tervetullutta. On selvää, että tarvitsemme jatkossakin metsän biomassaan perustuvia innovaatioita, joiden varassa Suomi on kehittynyt jo vuosisatoja. Yhtä selvää pitäisi olla sen, että päätökset tehdään aina tavoitteet ja faktat edellä, ja keinovalikkoon kilpailusta ja yksityisen sektorin innovaatiokyvystä vauhtia ottaen.
