Ei ole epäilystäkään, etteikö Helsingin kantakaupungissa vietetty lapsuus ja nuoruus olisi vaikuttanut siihen, miten arvostan ikääntyneitä, patinoituneita kivirakennuksia ja millaisiin tehtäviin olen arkkitehtina hakeutunut. Kotitaloni, lastentarhani, kansa- ja oppikouluni olivat uusrenessanssi- ja jugendkauden arkkitehtien suunnittelemia kivitaloja. Kirjoja kävin lainaamassa Theodor Höijerin suunnittelemasta kaupunginkirjastosta. Jykevät muuratut ulkoseinät ikkunasmyygeineen, huoneiden mittasuhteet ja väljät portaikot muovasivat käsitystäni ”talosta”.
Helsingin kivikaupunkikortteleiden rakennukset eivät olleet kertakäyttöisiä, ne oli tehty kestämään satoja vuosia, ylläpidettäviksi ja korjattaviksi. Talot kantoivat muistissaan rakentamiseen käytetyt voimavarat, rakennustelineille kannetut lukemattomat tiilet ja rakennustyöläisten pitkät raskaat työpäivät. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä tällaisten rakennusten purkamista ei olisi voitu perustella sillä, että ne ovat elinkaarensa päässä, epäajanmukaisia, taloteknisesti ja tilankäytön kannalta epäkurantteja. Mutta 1960-luvulla alkoi tapahtua – tältä ajalta muistetaan erityisesti hotelli Kämpin purkaminen, Norrménin talon korvaaminen Enso-Gutzeitin pääkonttorilla ja Helsingin kaupungintalon perinpohjainen uudistaminen. Kantakaupungin konttoristumisen myötä yleistyi kokonaisten kivitalojen tai ainakin niiden sisäosien purkaminen uuden tieltä. Lainsäädäntöä ja kaavoituksen keinoja oli kehitettävä purkuaallon hillitsemiseksi.
Rakennussuojelu, ruotsiksi byggnadsvård, oli mitä ajankohtaisin aihepiiri aloittaessani arkkitehtuuriopinnot 1970-luvulla. Samoihin aikoihin oli alettu puhua ekologisesta rakentamisesta ja massiivirakenteista. Arkkitehtuurin historian professori Vilhelm Helander perusti restaurointikurssin, johon kutsuttiin opettajiksi alan parhaat asiantuntijat. Opintoretki Ruotsiin ja Skoklosterin linnaan oli ikimuistoinen kokemus. Siellä me opiskelijat viimeistään ymmärsimme, miten kestävä tiilestä muurattu rakennus on, kun sitä ylläpidetään ja korjataan viisaasti, rakenteita ja niiden teknisiä ominaisuuksia ymmärtäen. Perinteisten rakenteiden korjauksen johtavaksi asiantuntijaksi oli tuolloin noussut ruotsalainen insinööri Ingmar Holmström. Myöhemmin Tiili-lehti julkaisi Holmströmin erinomaisen artikkelin, ”Lopettakaamme kertakäyttötalojen rakentaminen”, joka johdatti rakennusten eri komponenttien elinkaaren ymmärtämiseen.
1800-luvulla Helsingin kantakaupunkiin rakennettiin valtionhallinnon, armeijan, yliopisto-opetuksen, koululaitoksen ja sairaanhoidon käyttöön edustavia kivirakennuksia, joiden suunnittelussa noudatettiin ajankohtaisia tilaratkaisumalleja ja kansainvälisiä arkkitehtuurivirtauksia. Samankaltaiset kivirakennukset ovat edelleen käytössä kaikkialla Euroopan pääkaupungeissa. Niiden käyttötarkoitus on saattanut muuttua jo moneen kertaan, mutta rakennusten tarjoamiin puitteisiin on osattu mukautua. Kai Wartiainen on kiteyttänyt tämän ilmiön lauseeseen ”rakennukset pysyvät, toiminnat muuttuvat”.
Helsingissä on tyhjillään ja tyhjentymässä useita 1800-luvun kiviarkkitehtuurin komeita edustajia ja niitä näyttää tulevan lisää: entinen Teknillinen korkeakoulu Hietalahden torin varrella, Kirurginen sairaala, Arkkitehtuurimuseo ja Design-museo. Valtioneuvoston sisäpihan nelikerroksista painotaloa uhkaa purku. Rakennukset jätetään tyhjilleen rapistumaan. Käykö niin, että niiden toiminnat siirtyvät räätälöityihin uudisrakennuksiin, jotka jonkin ajan jälkeen todetaan epäajanmukaisiksi ja epäkuranteiksi?
Teksti on julkaistu alun perin kolumnina Kivestä rakennettu -lehden numerossa 1/25. Kirjoittaja Mona Schalin on Arkkitehtuuri Finlandia -palkinnon voittaja 2019.
Kuva: Wikipedia
