Rakennusmateriaaleihin liittyvää keskustelua on käyty vilkkaasti viimeisten vuosien aikana, erityisesti puu- ja betonirakentaminen on asetettu vastakkain. Puurakentamista on perusteltu sen vähäisemmillä hiilipäästöillä ja toisaalta sillä tosiseikalla, että Suomessa on paljon puuta. Viimeksi asiaan otti kantaa eduskunnan ympäristövaliokunta lausunnossaan valtion ensi vuoden talousarviosta.
Valiokunta viittaa myös ilmastovaikutuksiin, mutta toteaa samalla, että ”Puurakentamisen todellisen läpimurron aikaansaaminen edellyttää paitsi alalta itseltään rohkeutta ja suunnittelukäytäntöjen yhdenmukaistamista, myös rakennusvalvonta- ja lupaviranomaisten yhdenmukaisia tulkintoja ja puurakentamisosaamista eri puolilla maata.”
Viimeaikaisin tieto ilmastovaikutuksista kertoo, että mikäli purkamisen jälkeen betoni murskataan ja käsitellään asianmukaisesti, lopullisissa päästöissä suhteessa puuhun ei ole eroja. Kiinnostavampi kysymys useiden puunkäytön edistämisprojektienkin jälkeen on kuitenkin se miksi edelleenkään ei rakenneta puisia vapaarahoitteisia kerrostaloja juuri ollenkaan. Ilmiselvästi syy on siinä, että niitä kohtaa ei ole olemassa merkittävää kuluttajakysyntää. Jos kysyntää olisi, markkinatoimijat reagoisivat siihen välittömästi.
Puun käyttöön liittyvässä keskustelussa ei juuri koskaan viitata asunnon ostajiin tai heidän tarpeisiinsa, eikä poikkeusta tee ympäristövaliokuntakaan. Sen sijaan kuluttajan harteille halutaan asettaa suomalaisen metsäteollisuuden liiketoiminnan edistäminen, mikä on liian raskas vastuu.
Usein kuulee väitettävän, että nykytilanne on seurausta betoniteollisuuden tarmokkaasta lobbauksesta. Onnittelut betonimiehille, jos tämä pitää paikkansa. Itse kuulin ensimmäisen uskottavan selityksen eräältä VTT:n pitkän linjan asiantuntijalta, joka totesi, että suunta valittiin 1950-luvulla, kun arvokas puutavara piti säästää vientiin.
