Hiilinielu on materiaalin kykyä sitoa ilman hiilidioksidia. Tämä ominaisuus on biopohjaisilla materiaaleilla silloin, kun ne vielä elävät ja kasvavat. Kun eloperäinen materiaali korjataan luonnosta ja jalostetaan esimerkiksi rakennusmateriaaliksi, sen kasvu päättyy ja hiilinielu sammuu. Tämän pohjalta on selvää, että biopohjaisella rakennusmateriaalilla – kuten puulla – ei ole olemassa hiilinielua, eikä puun hiilinielulla ole siis mitään käytännön merkitystä puusta rakennettavan rakennuksen tai sen osan ympäristövaikutusten näkökulmasta. Puun hiilinielulla on merkitystä ainoastaan niin kauan, kun se kasvaa metsässä.
Ilmaan kosketuksissa oleva betonipinta kylläkin sitoo hiilidioksidia koko elinkaarensa ajan. Betonilla siis on hiilinielu, ja se voidaan ottaa huomioon rakennuksen hiilijalanjälkeä määritettäessä. Kierrätysvaiheessa betonin nielu voimistuu merkittävästi, mutta tämä vaihe ei ole enää puretun rakennuksen elinkaarta, vaan jo seuraavaa materiaalisykliä.
Hiilivarastolla taas tarkoitetaan materiaaliin sitoutunutta hiilikertymää. Eloperäisen tuotteen hiilivarastolla on potentiaalisesti huomattava merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kaikki eloperäiseen materiaaliin sitoutunut hiili on poissa ilmakehästä. Monille tuntuu olevan vaikea hahmottaa hiilinielun ja hiilivaraston suhdetta toisiinsa.
Asiaa voi havainnollistaa palkan ja palkkatilin saldon kautta. Kuukausipalkka on analoginen hiilinielulle ja palkkatilin saldo hiilivarastolle. Kun henkilö työskentelee, hänen palkkansa kasvattaa tilisaldoa samoin kuin hiilinielu kasvattaa hiilivarastoa.
Nuoressa metsässä kasvuvauhti on hyvä eli kuukausipalkka korkea, mutta tilille eli hiilivarastoon ei ole vielä ehtinyt kertyä juuri saldoa. Metsän kasvettua täyteen mittaansa nielu heikkenee, minkä voi ajatella vastaavan eläkkeelle siirtymistä. Työuran aikana tilisaldo on kuitenkin ehtinyt kertyä huimiin lukemiin, jos työntekijä on ollut säästeliäs. Puussa taas nielu on kertynyt lukuisiksi vuosilustoiksi ja rungon isoksi läpimitaksi, siis merkittäväksi hiilivarastoksi.
Vaikka puun hiilivarastolla metsän tasolla on paljon merkitystä ilmastonmuutoksen kannalta, rakennustuotteen tasalla sen merkitys on yllättävän vähäinen. Tämä johtuu siitä, että puunkorjuussa vain kovin pieni osuus metsän hiilivarastosta päätyy hiilivarastoksi rakennusmateriaaliin.
Suomen vuosittaisista noin 80 miljoonan kiintokuution hakkuista saadaan aikaan rakennustuotteisiin käyvää materiaalia eli sahatavaraa ja puulevyjä vain runsaat 10 miljoonaa kiintokuutiota. Kaikki loppu päätyy joko energiaksi tai lyhytikäisiksi sellutuotteiksi, eli nopeasti takaisin hiilidioksidiksi. Syntyneistä puutuotteistakin vain osa päätyy pitkäaikaiseksi hiilivarastoksi, sillä puuta käytetään paljon esimerkiksi
pakkauksissa tai väliaikaisina rakenteina.
Puunkorjuu on siis hiilivaraston näkökulmasta analoginen finanssitoimelle, jossa tilin saldo nostetaan käteisenä ja siitä 85 % tuhlataan taivaan tuuliin. Loppu 15 % talletetaan toiselle tilille. Tämä kokonaisuus nähdään sitten niin, että saatiin aikaan merkittävä talletus, eikä suinkaan menetetty rahaa. Näin ikävä kyllä tehdään rakennusmateriaalien hiilivaraston määrittämisessä.
