Valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteet ja toimenpiteet ovat nyt kommenttikierroksilla. Rakennus- ja purkujätteen sisältävä kokonaisuus tukee monin osin kivirakentajien tavoitteita esimerkiksi kiertotalouden edistämisessä julkisten hankintojen kautta. Ei kuitenkaan niin hyvää, ettei jotain huonoakin.
Ja nyt huono on tosi huono. Naftaliinista on nimittäin jälleen kaivettu ajatus maa-ainesverosta. Esityksen takana on valtiovarainministeriö, joka paimentaa julkista taloutta. Äkkiseltään voisikin ajatella, että uusi vero tuottaa uusia verotuloja julkiselle sektorille ja niillä voidaan rahoittaa palveluja tai vaikka maksaa velkaa pois. Yhtälö ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.
Senaatintorin laidalla on unohdettu yksi pieni detalji. Julkinen sektori on nimittäin itse valtavan suuri kiviainesten käyttäjä. Peräti yli 70 % kiviaineksista käytetään julkisessa rakentamisessa tai julkisesti tuetuissa kohteissa. Kun tiedämme aiempien selvitysten pohjalta, että maa-ainesvero siirtyy lopputuotteiden hintoihin, olisi julkinen sektori maa-aineksen pääkäyttäjänä myös veron suurin maksaja.
Siis samaan aikaan kun poliittinen päätöksentekijä yrittää saada Suomen nousuun muun muassa erilaisilla infrastruktuurihankkeilla, siirtyisi maa-ainesvero julkisen sektorin maksettavaksi nimenomaan infrastruktuurin kustannusten nousun myötä. Kuvio on kiistatta vähintään erikoinen.
Muistatteko Paroni von Münchhausenin? Hänhän veti itsensä omista hiuksistaan ylös suosta. Valtiovarainministeriön logiikassa on jotain samaa. Kerrytetään mojovat uudet verotulot siirtämällä rahaa julkisen sektorin oikeasta taskusta vasempaan. Eipä taida julkinen talous suosta nousta. Olisikin paikallaan palata tarinoista todellisuuteen ja valmistella huolellisesti päätöksiä. Joku voi toki luottaa, että huonoille päätöksille käy kuten paronille: ne ovat niin hulluja, ettei niitä ajan myötä muisteta enää todellisiksi.
