Hiilikaton laskentatapa on antikannuste pitkäikäisille rakentamisen ratkaisuille
Kun puhutaan kestävästä rakentamisesta, on luonnollinen ajatus, että rakennuksen tulisi kestää myös aikaa. Vanhan purkaminen ja uuden rakentaminen synnyttää aina päästöjä, minkä lisäksi se tulee kalliiksi.
Yksi ilmastoselvityksen mukaiseen hiilikattoon sisältyvistä ongelmista on, ettei sen laskentatapa lainkaan kannusta pitkäikäisten rakentamisen ratkaisujen valintaan, vaikka ne tosiasiassa olisivat perusteltuja niin ilmastosyistä kuin taloudenkin näkökulmasta.
Rakennuksen hiilijalanjäljen laskentajakson pituus on ilmastoselvityksessä vakioitu 50 vuodeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että rakentamisen synnyttämä kertaluontoinen hiilijalanjälki jyvitetään kyseessä olevalle ajanjaksolle – siinäkin tapauksessa, että rakennuksen todellinen käyttöikä olisi merkittävästi pitempi, kuten kivimateriaalien kohdalla usein on.
Laskentajakson vakioimista perustellaan sillä, että monissa tapauksissa rakenneratkaisujen käyttöiästä ei ole olemassa luotettavaa tietoa. Näin on etenkin vasta lyhyen aikaa käytössä olleiden materiaalien ja rakenneratkaisujen kohdalla. Toinen perustelu on se, että monet rakennukset on Suomessa purettu tuossa iässä esimerkiksi alueiden uudelleen kaavoituksen yhteydessä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että 50 vuoden laskentajakso muodostaa käytännössä ”antikannusteen” tätä pitkäikäisempien ratkaisujen valinnalle. Tästä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa tiilijulkisivun, jolla saattaa olla joitain muita ratkaisuja isommat päästöt rakennettaessa, mutta joka kestää käytössä huomattavasti pidempään, eikä juuri tarvitse huoltoa.
Nykymuodossaan ilmastoselvitys kannustaa rakentamaan vain 50 vuotta kestävää laatua, jos sillä saavutetaan hiilipäästöjä suunnitteluvaiheessa. Esimerkiksi betonirakenteen käyttöikää voidaan kasvattaa käyttämällä ruostumattomia betoniraudoitteita sekä paksuntamalla betonikerrosta raudotteiden päällä – molemmat tavat kasvattavat hiilijalanjälkeä rakennettaessa, mutta niiden avulla rakennuksen käyttöikä voidaan helposti kasvattaa vaikkapa sataan vuoteen.
Lisäksi laskentajakson pituuden vakioiminen todellista käyttöikää huomattavasti lyhyemmäksi antaa vääristyneen kuvan rakennusten hiilijalanjäljestä.
Energiatehokkaan kivitalon kohdalla hiilijalanjälki muodostuu sitä pienemmäksi, mitä pitempi laskentajakso on. Tätä ei ilmastoselvityksessä huomioida, vaikka se on lopputuloksen kannalta hyvinkin oleellista.
Kuinka edellä kuvattu ongelma sitten tulisi ratkaista, jotta rakennusten pitkäaikaiskestävyys monine hyötyineen ei jäisi laskennallisen vähähiilisyyden jalkoihin ja ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa saavutettaisiin muutakin kuin näennäisiä voittoja?
Järkevintä olisi, että hiilijalanjälkeä arvoitaessa käytettäisiin laskentajaksona rakennuksen suunniteltua käyttöikää. Näin laskennassa päästäisiin lähemmäs totuutta, eikä sääntely kannustaisi tavoittelemaan lyhyen tähtäimen tuloksia aidosti kestävän rakentamisen kustannuksella.
Maankäyttö- ja rakennuslainsäädännön (MRL) kokonaisuudistukseen liittyvän ilmastoselvityksen myötä rakentamismääräyksiin on tulossa uutena vaatimuksena vähähiilisyys ja sen ohjauskeinoksi niin sanottu hiilikatto, jolla tarkoitetaan laskennallista enimmäishiilipäästöä rakennuksen koko elinkaaren ajalle. Hiilijalanjälkisääntelyn tavoitteena on pienentää rakentamisen ja rakennuskannan hiilipäästöjä, mutta hyvän tarkoituksen takana piilee useita ongelmia.
Ilmastoselvitys käsittelee rakennusta ja sen rakentamista ainoastaan syntyvien tai vältettyjen hiilipäästöjen kannalta. Tämä suppea näkökulma aiheuttaa merkittäviä ei-toivottuja ohjausvaikutuksia, kuten kannusteen kehittää rakentamista epäsuotuisaan suuntaan esimerkiksi arkkitehtuurin, toiminnallisuuden, vikasietoisuuden tai pitkäaikaiskestävyyden suhteen. Kun katsotaan kokonaisuutta, voidaankin kysyä, ohjaako hiilijalanjälkisääntely tällaisenaan rakentamista viisaasti?
