Päästövähennysten hinta on kova – ilmastoselvitys ei ohjaa kustannustehokkaisiin vähähiilisyystoimiin
Rakennusalan vähähiilisyystoimien tarpeesta ei liene erimielisyyttä. Päästöjen leikkaamiselle on vahvat perusteet, mutta samaan aikaan olisi tärkeä hahmottaa erilaisten vähähiilisyystoimien hinta-hyötysuhde ja punnita valintoja sen kautta. Ilmastoselvitystä ja rakennuksille asetettavaa hiilikattoa onkin syytä tarkastella myös kansantalouden näkökulmasta.
Keinoja rakennusten ja rakennuskannan hiilipäästöjen pienentämiselle on monia: tehokkaampia ja vähemmän tehokkaita, kalliita ja vähemmän kalliita. Fakta on, että ilmastoselvitykseen pohjautuva säädösohjaus ei nykyisellään millään tavoin ohjaa käyttämään kustannustehokkaita vähähiilisyystoimia, vaikka voisi kuvitella tämän olevan vahvasti yhteiskunnan edun mukaista.
Ongelma on merkittävä, koska kokemusten mukaan esimerkiksi rakennuksen runkomateriaalin vaihtamisen kustannukset ovat olleet erittäin korkeita saavutettuihin päästövähennyksiin nähden.
Eri materiaalien päästövaikutusten ja kustannusten suhde hahmottuu parhaiten konkreettisen esimerkin kautta:
Helsingin kaupungin Kehittyvä kerrostalo -ohjelmassa verrattiin Kuninkaantammen alueelle 2017-2020 rakennettuja, keskenään lähes identtisiä kivi- ja puukerrostaloja toisiinsa. Vertailussa selvisi, että puukerrostalot olivat vain 6% vähähiilisempiä kuin betonirakenteiset, mutta hinnaltaan 253 €/m2 kalliimpia. Tästä laskettuna yhden puurakentamisella säästetyn CO2-tonnin hinta on yli 2500 euroa.
Verrataanpa tätä muihin päästövähennyskeinoihin: päästökompensaatioiden hintalappu hiilidioksiditonnia kohden on noin 10-50€, päästökaupan noin 50-60€, ja hiilidioksidin talteenoton sekä varastoinnin noin 100-150€. Näitä lukuja vasten tarkasteltuna päästövähennysten tavoittelu puurakentamisella ei totisesti ole kustannustehokasta, mutta tähän ei ilmastoselvitys ota kantaa.
On selvää, että ilmastonmuutoksen torjunta maksaa, ja siihen tulee panostaa. Valinnat tulee kuitenkin tehdä viisaasti, etenkin silloin kun puhutaan julkisesta rakentamisesta ja yhteisen rahan käytöstä. Kannustamalla ylihintaisiin päästövähennystoimiin hukataan merkittävä määrä resursseja, jotka ovat poissa vaikuttavammasta ilmastonmuutoksen torjunnasta. Sellaiseen yhteiskunnalla ei ole varaa.
Kansantalouden kannalta katsottuna säädösohjauksen tulisikin ohjata sellaisiin vähähiilisyystoimiin, joilla saadaan aikaan eniten päästövähennyksiä suhteessa käytettyihin euroihin. Jotta näin tapahtuisi, ilmastoselvitykseen tulisi sisällyttää arvio tehtyjen vähähiilisyystoimien kustannustehokkuudesta.
Maankäyttö- ja rakennuslainsäädännön (MRL) kokonaisuudistukseen liittyvän ilmastoselvityksen myötä rakentamismääräyksiin on tulossa uutena vaatimuksena vähähiilisyys ja sen ohjauskeinoksi niin sanottu hiilikatto, jolla tarkoitetaan laskennallista enimmäishiilipäästöä rakennuksen koko elinkaaren ajalle. Hiilijalanjälkisääntelyn tavoitteena on pienentää rakentamisen ja rakennuskannan hiilipäästöjä, mutta hyvän tarkoituksen takana piilee useita ongelmia.
Ilmastoselvitys käsittelee rakennusta ja sen rakentamista ainoastaan syntyvien tai vältettyjen hiilipäästöjen kannalta. Tämä suppea näkökulma aiheuttaa merkittäviä ei-toivottuja ohjausvaikutuksia, kuten kannusteen kehittää rakentamista epäsuotuisaan suuntaan esimerkiksi arkkitehtuurin, toiminnallisuuden, vikasietoisuuden tai pitkäaikaiskestävyyden suhteen. Kun katsotaan kokonaisuutta, voidaankin kysyä, ohjaako hiilijalanjälkisääntely tällaisenaan rakentamista viisaasti?
