Tiilimiehen työpäivään ei kvartaaliajattelu sovi

Tiilien valmistus on perinteinen, mutta samaan aikaan moderni ala. Tuote on ollut olemassa tuhansia vuosia, mutta toimiala on vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut. Tapio Rahkola työskentelee Tiilerin tehtaalla Ylivieskassa ja nauttii työstään joka päivä. Tiiliin käytettävää savea hän ei myönnä maistaneensa, vaikka entisaikaan niinkin toisinaan tehtiin laadun varmistamiseksi.

Kuka: Tapio Rahkola
Ammatti: Tuotantoinsinööri tiilitehtaalla
Alalla: 7 vuotta

”Ylivieskan tiilitehdas on maailman pohjoisin tiilitehdas”, kertoo tehtaan tuotantoinsinööri Tapio Rahkola ylpeyttä äänessään. Tiilimies Rahkolasta tuli syksyllä 2012, kun edellisestä työpaikasta autokorjaamolta tuttu mies kysyi häntä Tiilerille töihin.

Koulutukseltaan Rahkola on autotekniikan insinööri vuodelta 2005 ja lukenut Seinäjoen ammattikorkeakoulussa auto- ja työkonetekniikkaa. Työn tiilien parissa hän on ottanut haltuun käytännön tekemisen kautta: ”Tiilipuolellehan ei ole varsinaisesti kouluja, vaan tiilenteon salat opitaan osaajilta. Omaan työhöni kuuluu myös työnjohdollisia tehtäviä tuotannon ja kunnossapidon puolella sekä kehitystyötä. Tässä olen saanut hyödyntää omaa insinööripuolen osaamistani, kuten suunnittelua ja CADiä”.

Tiilien pääraaka-aine on savi. Rahkola huomauttaa, että Ylivieskan tehtaan tiilet tehdään lähisavesta, jota saadaan 5 kilometrin säteeltä. ”Tiilen tekeminen ei kuitenkaan käy käden käänteessä, vaan prosessi kestää noin kaksi vuotta. Ensin kairataan maanäytteet ja tutkitaan ne laboratoriossa, jotta varmistetaan hyvä savipaikka. Sitten savi nostetaan ja annetaan tekeytyä talven yli. Tämän jälkeen se ajetaan välivarastoon tehtaalle, jossa savi on vielä toisen talven. Sen jälkeen vasta raaka-aineesta voidaan tehdä tiiliä.”

Mikä on työssäsi parasta?

Päivät ovat erilaisia ja työ on monipuolista. Olen pitänyt aina tärkeänä ammattiylpeyttä. Tämä on sellaista hommaa, että kun tehdään tiiliä, niin ne ovat siinä kohteessa sitten näkösällä vaikka 100 vuotta ja kauemminkin. Tässä työssä saa jättää jälkensä maailmaan. Esimerkiksi Helsingin Kalasatamaan kesällä 2020 valmistuva Helsingin kaupungin Kaupunkiympäristötalo on Tiilerin historian suurin kohde. Puolentoista vuoden aikana Ylivieskan tehtaalla tuotettiin 800 000 ruukintiiltä kohdetta varten ja tiilipalkkeja tehtiin peräti 7 kilometrin verran.

Entä haastavinta?

Rakentamisen kulttuuri on muuttunut vuosien myötä yhä hektisemmäksi. Vaikka esimerkiksi kerrostaloprojekteissa tiedetään yleensä aika pitkälti mitä tehdään ja miten, jää materiaalin tilaaminen silti usein viime tippaan. Kun muurarit tulevat paikalle, ihmetellään, missä tiilet ovat. Tiilen valmistaminen ei käy ihan käden käänteessä, vaan se vie aikaa.

Mistä olet työssäsi ylpeä?

Tiili on siinä mielessä huipputuote, että sitä pystytään muokkaamaan. Ei tarvitse tehdä vain neliskanttisia, vaan voidaan tehdä erilaisia kulmia ja muototiiliä ihan laidasta laitaan. Toteutamme sen, mitä suunnittelija tahtoo. Voin sanoa reilusti, että olen tiilitehtaalla töissä, teemme tiiliä ja niistä rakennetaan erilaisia rakennuksia ympäri Suomea ja Pohjoismaita.

Kerro jotain, mitä muut eivät sinusta välttämättä tiedä.

Harrastan autoja ja niiden parissa puuhaamista. Ennen nykyistä työtäni olin autoliikkeessä korjaamopäällikkönä. Kun harrastuksesta tuli työ, harrastaminen loppui. Siksikin oli kiva vaihtaa alaa tiilimaailmaan. Sitä viitsi taas ruveta harrastamaan autoja.

Millaista Suomea haluat olla rakentamassa?

Haluan tehdä kestävää Suomea ja kestävää sekä huoltovapaata rakennuskantaa. Tiilen vahvin ominaisuus on se, että se voi olla 100 vuotta rakennuksen seinässä ja umpitiilistä voi vielä muurata senkin jälkeen vaikka uuden rakennuksen. On hullua, että hiilijalanjäljen osalta rakennusmateriaaleille otetaan huomioon vain valmistusaikaiset päästöt, mutta koko elinkaarta ei huomioida. Tiilen valmistusaikaiset päästöt saattavat olla isompia kuin vaikkapa puulla, mutta elinkaari pitäisi huomioida. Tiili on oikein käytettynä ja säilytettynä ikuinen materiaali. Kerran poltettu ei pala toista kertaa.

 

Teksti: Tia Härkönen